Tänään on lapsen oikeuksien päivä ja teemana tänä vuonna on lapsen oikeus olla oma itsensä. Yksinkertaista ja niin totta. Vai onko sittenkään?

Työurani aikana lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämiseksi niin neuropsykiatrisesti oireilevien kuntouksen kuin lastensuojelunkin parissa olen ollut valitettavasti kuulemassa ja näkemässä niin toisenlaista julistusta kuin lapsen oikeutta olla oma itsensä. Hyvin usein tämän jokaiselle lapselle kuuluvan oikeuden polkemien taustalla on ollut erilaiset poliittiset päätökset. Milloin on karsittu lapsiperheille tarkoitetuista ennaltaehkäisevien tukitoimien palveluista tai milloin varhaiskasvatuksen ja koulutuksen tukimuodoista.

Jokainen vanhempi haluaa tarjota lapselleen hyvän elämän ja tulevaisuuden. Joskus kuitenkin vanhemmuuden voimavarat ovat syystä tai toisesta vähäiset ja ehkä perheen ja lapsen tilanteeseen riittämättömät. On kuitenkin syytä muistaa tässä yhteydessä, että vanhemmilla ja muilla aikuisilla on kuitenkin aina vastuu siitä ettei lasta kohdella kaltoin tai laiminlyödä hänen tarpeitaan. Mutta kuinka näissä tilanteissa voitaisiin taata lapsen oikeus olla oma itsensä? Eikö riittävän varhaisessa vaiheessa tarjottava tuki koko perheelle mahdollistaisi myös lapsen oikeuden olla oma itsensä samalla kun vanhemman jaksamista tuetaan? Tällöin lapsen ei tarvitsisi ottaa vanhemman roolia ja alkaa huolehtimaan vanhemman jaksamisesta ja hyvinvoinnista, vaan hän saisi oikeuden olla oma itsensä. Perheille tarjottava riittävän varhainen tuki myös ennaltaehkäisisi perheiden tilanteiden kärjistymistä niin, että voimakkaammilta väliintuloilta voitaisiin myös välttyä.

Lapsen koulutien alkaminen on merkittävä virstanpylväs lapsen elämässä ja sillä on myös merkittävä rooli lapsen tulevaisuuden suhteen. Takaako nykyinen koulujärjestelmämme ja poliittiset päätökset lapsen oikeuden olla oma itsensä myös koulutiellä? Vai ajetaanko varhaiskasvatuksen ja koulutuksen leikkauksilla sekä uudistuksilla muiden kuin lasten etuja ja oikeuksia? Työssäni olen huomannut, miten suuri merkitys lapsen koulutien ensimmäisillä vuosilla on lapsen itsetunnon rakentumiseen ja vahvistumiseen sekä tulevaisuuden rakentumisen suhteen. Mikäli lapsi ei tule nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään koulumaailmassa, niin jättää se jäljet itsetuntoon ja uskoon tulevaisuudesta. Mitä pidempään näin jatkuu, niin sen vaikeampaa on näitä jälkiä korjata. Tukevatko siis päätökset opetusryhmien kasvattamisesta, itseohjautuvuuden lisäämisestä sekä koulunkäyntiavustajien vähentämisestä jokaisen lapsen oikeutta olla oma itsensä vai pyritäänkö päätöksillä pikemminkin ajamaan lapset samaan putkeen?

Jokainen lapsi on ainutlaatuinen, arvokas ja ihana. Jokainen lapsi on oikeutettu tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Ja me vanhemmat ja aikuiset olemme etuoikeutettuja, kun saamme ihastella ja ihmetellä näitä niin rakkaita lapsia.

Kirjoittaja: Laura Räihä